“Opi näkemään. Silloin huomaat,
ettei näkyjemme maailmoile ole rajoja.”
- Carlos Castaneda

Auri on Heli Ilaskarin taiteilijanimi. Aurin juuret ovat mummolassa Lohjanjärven rannalla. Se on lapsuuden paratiisi, jossa elämä on huoletonta. Turvalliset aikuiset ovat aina lähellä, vaikka häärivätkin kodin ja maatilan askareissa. Eläinystäviä riittää pihan pikkuötököistä ja seurallisista kanoista navetassa kisaileviin kissanpentuihin ja tallin hurmaaviin heppoihin. Tallin nurkassa touhuaa joskus tonttukin. Jokaisella on oma viisautensa jaettavanaan. Varsinainen vapauden ja lempeyden filosofi on Palle-koira, joka auliisti haluaa jakaa sekä oppinsa että koppinsa Aurin kanssa. Ympärillä on hengästyttävän kaunis ja kiehtova luonto: aurinkoiset mansikka-ahot, lempeästi liplatteleva järvi ja salaperäinen lehtometsä.

Auri varttuu myös öljyvärien ja tärpätin tuoksussa. Ukki harrastaa maalaamista ja hänen puuhaansa katsellessa Aurikin saa hirveän hingun kokeilla pensseleitä ja värejä. Hän viimeistelee ukin työn ja maalaa siinä sivussa myös itsensä. Se on autuaallinen nautinto – lukuun ottamatta mekkalaa, joka jälkikäteen syntyy. Mutta Auri ei masennu kritiikistä, vaan jatkaa harrastustaan muun muassa piirtäen.

Helin aikuistuessa alkaa Auri uinua – vähän kuin Prinsessa Ruusunen. Kuluu neljä vuosikymmentä, kunnes eräs ystävä lahjoittaa vanhat öljyvärinsä. Niiden tuoksu herättää muiston Aurin varhaisesta autuuden kokemuksesta ja hän alkaa taas virota. Maalaaminen lohduttaa, kun rakas lemmikki, Paavo-kissa haudataan kotiniitylle ja lisäksi pian sen jälkeen kuolee äiti. Suru murtaa kontrollin ja Auri tavallaan murtautuu esiin naivisti-taitelijana. Paavo-kissa ottaa Guru Gurnaun hahmon ja istahtaa oppaaksi Aurin olkapäälle. Syntyy myös kirja: ”Guru Gurnaun joogakoulu – löydä sisäinen kissasi”, (Tammi 2003).

Auri on tavallaan Heli Ilaskarin sisäinen lapsi: utelias, huoleton, luova ja leikkisä. Kun Heli onnistuu katsomaan maailmaa Aurin silmin, hän voi yhä nähdä enkeleitä ja tonttuja. Auri seurustelee luontevasti myös eläinten tai vaikka päivänkakkaroiden kanssa. Auri uskoo unelmiin ja haaveisiin, sillä ne ovat sielun ravintoa. Auri rakastaa aurinkoa, luontoa ja kaikkea, mikä antaa iloa ja voimia aidossa yksinkertaisuudessaan.

Mutta Auri myös kysyy ja kyseenalaistaa. Hän ei suostu amputoimaan itseään niin sanotuksi normaaliksi aikuiseksi, joka kroonisessa kulutuskrampissaan vahingoittaa Maaäitiä, lähimmäisiään ja itseään. Ehkä Aurissa on ripaus Pikku Myytäkin. Aurin valinta on elää lapsuuden ikiaikaisessa paratiisissa. Siellä elämän ihme kuiskii jokaisessa solussa, vesipisarassa, kivessä, tuulen henkäyksessä ja auringon säteessä. Se on ilon ja valon maailma. Se on hyvyyden, kauneuden ja rakkauden maailma. Aurille paratiisi ON, tässä ja nyt.

Auri haluaa auttaa myös katsojaa – tai lukijaa – saamaan kosketuksen omaan sisäiseen lapseensa. Se on jokaisen sisimmässä oleva pulppuileva ilon, eheyden ja voiman lähde, palanen paratiisia. Auriart haluaa olla vastalääke ilo- ja energiapulaan, toisin sanoen vastavoima pelon, vihan ja epätoivon lietsonnalle. Auri uskoo, että: ”Se mihin keskityt, kasvaa.”

Auriart syntyi innostuksesta välittää iloa, eheyttä ja energiaa taiteen kautta. Välineinään sivellin, kamera ja kynä Auri ammentaa sitä omasta ikiaikaisesta lapsuuden paratiisistaan.

Auriartin liikemerkissä aurinko symboloi iloa, valoa ja energiaa. Aurinko paistaa myös useimmissa Aurin maalauksissa. Niissä kukkivat päivänkakkarakedot, joilla loikoillaan, tanssitaan ja poimitaan kukkasia. Ihmiset, eläimet ja enkelit elävät siellä paratiisillisessa ykseydessä. Auri haluaa ilmaista asiat mahdollisimman aitoina, selkeinä ja yksinkertaisina. Niinpä maailmaa katsotaan usein lapsen viattomin silmin tai huumorilasit silmillä.

cv kuvataide

cv kirjallisuus