Sisällys

Kevyt kantamus
Kenen elämää elät?
Ensikosketus Onnellisten saariin
Hirveä vääntö
Kotiin Kanarialle
Maitoa ja hedelmiä
Nettilinja kuin napanuora
Koti Kanarian tapaan
Joulu on jo ovella
Järkyttävä käänne
Kadehdittava Kanarian talvi
Myrskyn kourissa
Kanarialaiset aivot
Piukat paikat
Tassun alla
Terveyskeskuksessa
Rallia ja Suomi-kuvaa
Turistit, turistit!
Nakumies
Työtä kanarialaisittain
Tärpättiä
Gekkonen ja muita Etelän eläimiä
Paluun aattona
Kotisuomen ystäviä ja muita ihmisiä
Jälkikirjoitus
Kirjallisuutta
Lisätietoa

Näyteaukeama kirjan kuvituksesta

 

alkuun

Kevyt kantamus

– Tuntuuko sinusta, että elät nyt omaa elämääsi? kysyn puolisoltani Hessulta, joka loikoo penkillä, Helsinki-Vantaan lentokentän ulkomaanlentojen autiossa odotusaulassa ja katselee kalseanmärkää marraskuista yötä ikkunan takana.

– Miten niin? hän kysyy ja haukottelee.

– Etkö muista, miten hoin noita sanoja sinulle viime talvena: "Kenen elämää elät, kenen elämää elät, kenen ..."?

– Joo-joo, riittää jo. Siksihän me tässä ollaan.

– Niin, mutta tuntuuko sinusta, että viime kuukausien mieletön vääntö on ollut vaivan väärti? Tuntuuko sinusta, että olet nyt oman elämäsi kippari?

– Äh, en tiedä. Olen niin väsynyt, etten jaksa ajatella asiaa.

– Sepä mainiota!

– Ai sekö että olen väsynyt?

– Ei kun se, ettet jaksa ajatella. Et vastaa vain minun mielikseni eli kuuntelet itseäsi, mikä puolestaan on merkki siitä, että ...

– Hupsu nainen, lepäisit sinäkin, Hessu tuhahtaa ja vaikuttaa vaipuvan uneen kesken lauseen.

Torkumme pian molemmat. Havahdumme hereille vain hetkeksi, kun öiseltä taivaalta tupsahtaa aulaan joukko vaitonaisia ihmisiä. He kopisevat nopeasti ohi. Heidän lentolaukkujensa pyörien loittoneva surina on kuin tuutulaulua ja uppoamme uudelleen hataraan uneen.

Olemme fyysisesti rättiväsyneitä, mutta mielemme on perhosenkepeä. Se lienee vapaudenhurmaa, vaikka kaikenlaiset käsitteet ja määritelmät juuri tänä uupumuksen hetkenä tuntuvatkin paitsi ylivoimaisilta myös yhdentekeviltä. Eihän painolastinamme ole enää omaa asuntoa, työpaikkaa, autoa tai muuta joutavaa roinaa. Toki vatsanpohjaa kutkuttelee pienoinen epävarmuus, mutta turvattomuutta se ei ole. Niin voimallisena kuplii riemu riippumattomuudesta. Tiedämme huojentavan vähän siitä, mikä meitä odottaa. On vain osoite vuokra-asuntoon, joka on varattu internetin – ja lisäksi yhden välikäden – kautta. Sekä alustava lupaus, että meidät haetaan lentokentältä, ehkä.

Muistan äkkiä Tuutikin sanat Tove Janssonin Taikatalvessa: ”Kaikki on hyvin epävarmaa ja se juuri rauhoittaa minua. ” Tunnen tajuavani nyt satayksiprosenttisesti, mitä Tuutikki tarkoitti.

Kantamuksemme ovat hyvin kevyet. Ehkä vain elämämme ensimetreillä ne ovat olleet vieläkin köykäisemmät. Olennaisin omaisuutemme on tiivistetty kolmeen, vajaan kymmenen kilon matkalaukkuun ja kahteen käsimatkatavaraksi pakattuun pikkureppuun. Niiden varassa meidän on tarkoitus tulla toimeen ainakin seuraavat viisi kuukautta. Matkalaukut olemme luovuttaneet ennen puoltayötä lähtöselvitykseen.

Nuokumme reppuinemme lähtöaulan penkillä, kunnes aamuaikaisella pääsemme lentokoneeseen. Lentolipussa luvataan, että perjantaina 4.11.2005 kello 9:55 olemme Las Palmasissa.

Mutta matkamme ei alkanut lentokentältä tuona edellä kerrottuna päivänä eli neljäntenä marraskuuta, vuonna 2005. Olimme taivaltaneet jo pitkän tien, jonka tarkkaa alkupistettä on mahdoton määritellä. Eikä ole tarpeenkaan. Ehkä olennaisinta ovat muutamat ratkaisevat sattumukset – vai pitäisikö sanoa koettelemukset. Ensin piti oppia läksy, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Vasta sitten kypsyi päätös muuttaa aitokanarialaiseen kylään, San Pedroon. Aloitan tarinamme siis siitä tyhmästä päästä.

alkuun

Kanarialaiset aivot

On tavallinen arkipäivä. Olen aamulenkin ja parin tunnin kirjoitusrupeaman jälkeen laittanut lounasta. Hessu on tapansa mukaan häärännyt Venancion kanssa tämän puutarhassa koko aamupäivän ja palaa nälkäisenä kotiin.

– Kas tässä on sinulle tuliaisiksi kanarialaisia aivoja, Hessu sanoo ja mäjäyttää pöydälle laatikollisen avokadoja, jotka hän on juuri itse poiminut.

– Ai, miten niin kanarialaisia aivoja? ihmettelen.

– Ne ovat samanlaisia kuin nämä avokadot: pieniä, täynnä pehmeää mössöä ja vain keskellä on vähän kovempi ydin.

– Hyi kamala sinun juttujasi! Et kai sinä vain Benkun kuullen puhu tuollaisia?

– En tietenkään, Hessu puolustautuu, naama onnellisessa virneessä kuin pienellä ja yksinkertaisella lapsella, – sillä Benkku itse kertoi sen. Se on paikallisten oma vitsi.

– Oma nupin sisuksesi taitaa olla jo samaa lajia, hymähdän. – Ilmankos tulet niin hyvin juttuun täkäläisten, ja varsinkin Benkun kanssa. Mutta voisitko silti ystävällisesti nostaa tuon kanankakkaisen lootan juuri pyyhkimältäni ruokapöydältä?

Hessu tottelee kiltisti. Hieman hätkähdän, kun samalla huomaan hänen muistuttavan muodoltaan yhä enemmän vuokraisäntäämme. Ylimittaisiksi venähtäneet hiukset hapsottavat iloisesti ja kamppeet näyttävät siltä kuin niissä olisi piehtaroitu pari päivää sikalan vanhoilla pahnoilla. Kaikesta huolimatta hänen rento ja ruskettunut olemuksensa näyttää hellyttävältä. Siinä ei näy enää jälkeäkään aiemmasta kireydestä ja kotimaan puhkipolttavista työpaineista. Huokaan mielessäni, että on ehkä sittenkin onni, ettemme koskaan saaneet sitä kaivattua laajakaistaa. Hessun osalta siisti sisätyö, jota hän haaveili lähinnä netin välityksellä tekevänsä, on vaihtunut monipuoliseksi kuntolomaksi Venancion hedelmätarhassa. Palkaksi hän saa niin paljon hedelmiä kuin jaksamme syödä. Ja aina työpäivän päätteeksi Venancio tujauttaa Hessulle lasillisen maukasta paikallista rommia.

Venancio kutsuu Hessua nimellä "Kik". Kyllä Hessun lausuminen häneltä varmaan luontuisi, mutta kenties se kuulostaa espanjaksi liian Jeesukselta. Jeesushan lausuttaneen espanjaksi "hesus". "Kik" lienee napakan kanarialainen muoto sanasta "Heikki". Hessu puolestaan kutsuu Venanciota nimellä "Ben", kuten Sofiakin. Keskenämme me käytämme hänestä suomalaisempaa versiota "Benkku".

"Kik" ja "Ben" näyttävät tosiaan yllättäen jo veljeksiltä, kun he kuskaavat vanhalla autonrotiskolla appelsiineja ja muita hedelmiä lähitienoon pikkumarketteihin ja Galdarin kauppahalliin. Välillä he käyvät myös Las Palmasin hienostokaupunginosassa asti. Voin kuvitella, miten rouvat katsovat heitä pitkin nenänvarttaan. He tuskin arvaavat, että toinen miehistä on oikeastaan suomalainen turisti. Myös Venancion auto, joka on kuin pommiattentaatin jäljiltä, näyttää keskellä kaupungin komeaa autokantaa aika eksoottiselta.

Luotan Venancion ajotaitoon, mutten hänen autoonsa. Niinpä pieni huolenpoikanen alkaa herkästi nakertaa mieltäni, kun Hessu viipyy appelsiininvientireissuilla tavallista pidempään. Hän näet aina soittaa Venancion lankapuhelimesta minun hoteisiini jäävään kännykkäämme, jos he lähtevät reissuun.

Eräänä iltana Hessua ei kuulu palaavaksi, vaikka alkaa jo hämärtää. Vakuuttelen itselleni, ettei hätää ole. Joogaan ja meditoin, ja onnistun rauhoittamaan mieleni. Odotan vain tyynenä, vaikka tulee myöhä ja pimeä. Ja lopulta Hessu soittaa ovikelloa. Näen heti hänen olemuksestaan, että jotain on tapahtunut. Miehen nenänpää on vitivalkoinen ja silmät seisovat päässä.

– Nyt on kunnon moukku tarpeen, hän vain henkäisee.

Kun hän saa sisuksiinsa muutaman vahvistavan kulauksen, hän saa sanottua:

– Auto hajosi sillalle.

– No? kysyn odottaen lisää.

– Se piti jo päivällä outoa ääntä ja Benkku kysyi minulta, pitäisikö siitä olla huolissaan, Hessu selittää.

– Minä sanoin, että pitäisi, sillä se kuulostaa jakopään hihnalta. Hän käytti autoa tutulla huoltomiehellä. Tämä ajoi kierroksen ja sanoi, että siellä on vain kiviä pakoputkessa. Minä kysyin sen jälkeen Benkulta, että uskoiko hän todella, mitä mies sanoi. Ja Benkku sanoi uskovansa, koska mies on jo pitkään huoltanut hänen autonsa. No, kävimme täällä lastaamassa vielä toisen appelsiinikuorman. Pääsimme keskelle sitä hirveän isoa siltaa, kun auto pysähtyi. Ja se oli juuri jakohihna, joka petti.

– Mitäs Benkku siihen?

– Mitäpä hän. Odotimme vain siinä sillalla, kunnes hänen kavereitaan alkoi pysähtyä kyselemään, mikä hätänä. Yksi vei ne appelsiinit sinne tukkukauppaan, jonne pitikin. Ja toisen kaverin kanssa hän lähti hakemaan hinausautoa. Minä jäin yksin sillalle pimeän auton kanssa. Liikenne oli kova, tuuli navakasti ja koko silta heilui – varmaan muutaman kymmenen senttiä edestakaisin. Se tuntui tosi kamalalta. Menin välillä ulos. Heti kaiteen takana oli hirveä pudotus. Alkoi sataa ja ryömin taas autoon. Tuli pimeä ja minä vain odotin ja odotin, ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ja silta keinahteli kammottavasti. Lopulta Benkku tuli hinausauton kanssa. Kun kerroin hänelle, että olin seissyt ulkona pimeässä, hän kauhistui. Olisin kuulemma saanut viidensadan euron sakot, jos poliisi olisi nähnyt minut ilman heijastavia turvaliivejä.

– Huh-huh!

– Sanos muuta, Hessu huokaisee ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi. – Se Benkun kaveri heitti meidät sitten kotiin.

Venancion auto korjataan ja taas matkat jatkuvat. Tapaus on aika kova juttu myös Venanciolle, sillä miehet muistelevat sitä usein yhdessä. Se tuntuu lähentävän heitä entisestään.

– Kuinka usein täällä katsastetaan autot? Hessu kysäisee Venanciolta eräällä appelsiininvientireissulla.

– Mitä tarkoittaa katsastaminen? Venancio hymähtää näytellen vilpittömän kummastunutta, vaikka varsin hyvin tietääkin mitä se on ja että se on pakollista.

Hessu selvittää hänelle aikansa suomalaista katsastussysteemiä. Lopulta Venancio kyllästyy kuuntelemaan ja tuhahtaa:

– Mitä turhia, ei täällä semmoista tarvita!

– Ai jaa? Hessu ihmettelee.

– Juu, meillä riittää auton valojen satunnainen syynääminen, Venancio juksaa.

Arvelen, että suomalainen katsastusinsinööri saisi varmaan hermoromahduksen, jos joutuisi nykyaikaisine asemineen Kanarian takamaille.

Luulenpa, että kova olisi myös suomalaisen EU-virkamiehen kohtalo, jos hänet määrättäisiin mittailemaan täkäläisiä maa- ja puutarhatiloja. Ensinnäkin kapeat viljelykaistaleet on pengerretty vuorten rinteille toinen toistensa niskaan. Jo niillä kiipeily vaatii kovaa kuntoa. Toisaalta isännät itsekään eivät aina tunnu tietävän, mikä kaistale kuuluu kellekin. Samoin väännetään kättä vedestä. Riidat ovat katkaisseet paitsi naapurusten puhevälejä, johtaneet usein jopa oikeussaleihin asti. Suomalaisen virkamiehen aivoihin mahtuisi tuskin sekään, että vain joillain isoimmilla kotieläintiloilla tuotantoeläimet on enemmän tai vähemmän asianmukaisesti korvamerkitty. Lisäksi liki jokaisella piha- ja puutarhatilkulla tepastelee epämääräinen joukko kanoja, kukkoja, ankkoja, kalkkunoita, vuohia, sikoja ja niin edelleen. Eikä niitä taatusti ole minkään valtakunnan kirjoissa ja kansissa.

Joskus minua hymyilyttävät muutamat suomalaiset turistit, jotka pistäytyvät viikon tai parin lomamatkalla turistikeskuksessa, näkemättä juuri muuta. Sen jälkeen he uskovat tietävänsä "kaiken" Kanariasta ja kanarialaisista. Vaikka itsekin olen asunut vasta muutaman kuukauden tässä täysin paikallisessa kylässä, paikallisten kanarialaisten keskellä, voin sanoa saaneeni vasta pienen aavistuksen täkäläisten ihmisten elämästä ja ajattelutavasta. Ja mitä enemmän olen oppinut sitä ymmärtämään, sitä enemmän se on alkanut minua viehättää. Ehkä omatkin aivoni ovat alkaneet vaivihkaa muuttua kanarialaisiksi.

Minulle on tehnyt erinomaisen hyvää katsella elämänmenoa myös kanarialaisesta näkökulmasta. Jo muutaman kuukauden asuminen täällä on ravistellut omia luutuneita käsityksiäni ja opettanut, että asioita voi tehdä toisinkin. En osaa sanoa, onko täkäläinen elämäntapa parempi vai huonompi. Se mikä sopii tänne, ei ehkä sopisi Suomeen.

Minulle suomalaisena perfektionistina on ollut hivenen hämmentävää se, että asiat eivät yleensä ole joko täsmälleen niin tai näin, vaan ainoastaan kutakuinkin sinnepäin. Kun sanotaan manaña eli huomenna, se tarkoittaa joskus hamassa tulevaisuudessa, ehkä. Ja jos tarkoitetaan todella huomista päivää, on sanottava esimerkiksi huomenna perjantaina. Tai kun kaupan ovessa lukee, että se aukeaa iltapäivällä kello viisi, se kenties avataan, jos avataan, vasta varttia yli. Ja joskus yllättäen jo varttia vaille. Myös bussiaikataulujen kanssa kokemukseni ovat vastaavat, bussikuskista ja päivästä riippuen. Aika on tosiaan suhteellista – ainakin täällä Agaeten seudulla.

Kun vihdoin alkaa sopeutua täkäläiseen elämäntyyliin ja alkaa edes auttavasti ymmärtää paikallisten puhetta, on elämys elää San Pedron eli Pyhän Pietarin kyläläisten keskellä, kylän ilmeisesti ainoina ulkomaalaisina. Kaikki tuntuvat tuntevan meidät. Ja he näyttävät seuraavan yhtä huvittuneen uteliaina minun ja Hessun edesottamuksia kuin me heidän. Ilo on siis molemminpuolinen.

alkuun