Sisällys

A, B, C, kissa kävelee... eli näin se alkaa

A. Sisäisen kissan jäljillä eli eheyttä etsimässä
1. Elä kuin kissa! eli mitä jooga on?
Sekavan pään syndrooma eli hämmentynyt mieli
Asetu aurinkoiselle kivelle! eli eheyden tila
2. Sisäinen kissa eli kuka minä olen?
Kissa tikkana eli tarkkaavaisuus
Kaikki hauska on hyvää vatsalle eli elämän käyttöohje
Koinsyömä karvamoppi eli sitä saa mitä tilaa
3. Mummon lihapullat eli voima on nykyhetkessä
Kuuma koira ja sisäinen hiiri eli tunteet ovat nyt

B. Guru Gurnaun joogakoulu eli joogaharjoitus
1. Kissanpäivät eli joogaharjoitus on paluu itseen ja nykyhetkeen
2. Riehutaan ja pötkötellään eli rentoutuminen ja painovoiman periaate
3. Ananasta ja spagettia eli asteittaisuuden periaate
4. Tassuterapeutti aviovuoteessa eli kompensaation periaate
5. Haukotteleva karvavekkari eli hengitys on silta mielen ja kehon välillä
6. Saa silittää! eli tauot luovat tilaa tietoisuudelle
Katu-uskottava kolli eli takertumattomuus
7. Vällynalusasana eli liikkumattomuuden periaate
8. Pää tyhjäksi! eli tietoisuuden periaate
9. Ornitologin omat gurmeet eli aistit valppaina levossa
10. Ajatushiirtä jahtaamassa eli hiljaisuus ja meditaatio

C. Apua kissa-asenteesta eli joogan eettiset asenteet
Kurja katti ja karvapallo eli väkivallattomuus
Saako tätejä raapia? eli totuudellisuus
Hiiri kissankupissa eli ottamisen halusta luopuminen
Puutarhapuuhia eli kohtuullisuus ja ahnehtimattomuus
Kirppusirkus ja matokuuri eli ulkoinen ja sisäinen puhtaus
Sylikissa eli tyytyväisyys
Kauhea viidakkoretki eli innostus ja itsetuntemus
Nyt on aika eli syvä hellittäminen

Viitteitä eli mitä Gurnau todella tarkoitti
Kiitokset
Lisää tietoa
Lisää taitoa


alkuun

A, B, C, kissa kävelee...
eli näin se alkaa

Istuin pienessä huoneessani kirjoittamassa ja iso auringonkeltainen kissani Gurnau loikoili polvillani.
”Mitä sinä naputtelet?” Gurnau kysyi, kohotti laiskasti päätään ja vilkaisi silmiään siristäen tietokoneen ruutua.
”Kirjoitan kirjaa joogasta ja sinusta”, vastasin.
”Mainiota. Aloititko siitä, kun minä olin pieni?”
”Totta kai, sillä sinä tiesit ainakin silloin enemmän joogasta kuin minä.”
”Lue mitä kirjoitit minusta”, kissa pyysi.
”No, olkoon menneeksi”, sanoin ja vilkaisin hymyillen lemmikkiäni, joka otti entistä lokoisamman asennon sylissäni. ”Näin se alkaa:”

Piha oli juuri hiljentynyt muuttoauton jäljiltä. Seisoin vielä hetken portailla ja vedin sieraimiini raikasta alkusyksyn ilmaa. Silloin kuulin jonkun parkuvan sydäntä raastavasti vanhojen puurappujen alla. Se oli pieni kissanpentu, jonka talon edellinen omistaja ja emo olivat hylänneet.
”Voi pikkuista ressukkaa”, sanoin ja nostin laihan, surkeannäköisen rääpäleen syliini.
Se takertui villapuserooni kuin hengen hädässä ja yritti imeä sitä. Kannoin sen sisälle ja kaadoin kermaa lautaselle. Istuin viereen katsomaan, kun se latki kaiken ahneesti ja kiipesi sitten ketterästi lahjetta pitkin syliini. Hyväilin pennun untuvaisentakkuista turkkia ja kysyin:
”Mikä sinun nimesi on?”
”Gurnau”, se vastasi pehmeästi, alkoi kehrätä hiljaa ja käpertyi tyytyväisenä nukkumaan polvelleni.
Niin pentu sai nimen Gurnau. Se otti minut heti uudeksi emokseen ja seurasi touhukkaasti perässäni kaikkialle. Välillä siitä oli hauskaa matkustaa harteillani ja sitten taas puuhailla omiaan lähelläni. Usein huomasin juttelevani sille kuin ihmiselle. Pentu vastaili iloisesti omalla kielellään. Kun yöksi yritin jättää sen keittiöön, se mourusi surkeana ”Gurnau! Gurnau!” makuuhuoneen oven takana niin kauan, että minun oli pakko avata ovi. Tietenkin se änkeytyi heti onnellisena viereeni. Aamuisin se herätti minut näykkimällä varpaitani tai pomppimalla vatsani päällä.
Oli seuraava syksy, kun selailin kansalaisopiston ohjelmaa. Gurnau torkkui tapansa mukaan sylissäni.
”Mitä tuumaisit, jos alkaisin opiskella joogaa?” sanoin kissalle.
”Sepä hauskaa!” se sanoi innostuen ja venytteli itsensä istuma-asentoon. ”Minä voin opettaa sinua.”
”Ohhoh!” sanoin. ”Osaatko tosiaan puhua?”
”Opettajan on osattava.”
”Niinpä tietenkin, niinpä tietenkin...”, sanoin ja tuijotin ihmeissäni kissaa.
”Jokainen kissa on joogi jo syntyessään”, Gurnau sanoi, vilkaisi arvioivasti tassuaan ja keskittyi sitten hetkeksi pesemään sitä.
”Vai on minulla tässä oikea Guru Gurnau!” naurahdin suurimmasta ällistyksestä toivuttuani. ”Jospa sitten aluksi kertoisit minulle, mitä jooga on.”
”Kissan tapa elää”, lemmikkini vastasi hetkeäkään epäröimättä ja alkoi huoltaa toista tassuaan.
”Jaaha, ja minä kun kuvittelin, että se on ihan vain ihmisten juttuja.” ”No onhan se, mutta...”, kissa sanoi, laski tassunsa alas ja unohtui hetkeksi katselemaan jonnekin olkapääni yli. ”Kamalan kauan sitten jossakin kauhean kaukana, ihmisten mitoilla mitattuna, eli sattumalta joku viisas ihminen.”
”Sattumalta?”
”Niin. Hän ymmärsi tarkkailla kissoja ja ihastui niihin. Niinpä hän yritti elää samalla tavalla. Koska ihmisten pitää keksiä kaikelle nimi, hän alkoi kutsua sitä joogaksi. Kun hän alkoi opettaa sitä muille, hän keksi itselleen nimen guru.”
”Meniköhän se kuitenkaan ihan noin?”
”Kyllä! Tämä on kissojen vanhaa perimätietoa. Nyt minä opetan meidän alkuperäiset viisautemme sinulle.”
”Kiitos, arvoisa mestari”, hymähdin huvittuneena ja silitin kissan silkkistä turkkia. ”Minua on näköjään kohdannut käsittämättömän suuri onni ja etuoikeus, kun pääsen itsensä Guru Gurnaun oppilaaksi.”
”Ruvetaanko heti töihin?” kissa kysyi, luikahti sängylle ja aloitti perusteellisen kokovartalopesun karkealla, vaaleanpunaisella kielellään.
”Miksei”, sanoin ja katselin aikani uteliaasti uutta opettajaani, joka venytteli lopuksi antaumuksella. ”Aloitamme siis jollain jooga-asennolla?”
”Joo-hoo-hohhoijaa...”, se haukotteli makeasti ja käpertyi mukavaan nukkuma-asentoon.
”Minusta tuo kyllä näyttää paremminkin lepäämiseltä”, huomautin.
”Aivan oikein”, kissa sanoi ja raotti vielä hieman toista silmäänsä. ”Kaikki alkaa rentoutumisesta.”

Tuosta keskustelusta on jo aikaa. Siitä alkoi oma joogatieni. Kiitos Gurnaun, opin vähitellen näkemään asioita hippusen verran myös kissan silmin. Havahduin huomaamaan, miten me ihmiset säntäilemme kireinä ja kiireisinä sinne tänne. Siksi eksymme helposti elämän ryteiköissä. Toisin on kissoilla. Jos ihmiset olisivat yhtä viisaita ja tyyniä kuin ne, hekin olisivat onnellisia ja maailma olisi paljon mukavampi paikka. Kirjailija Mark Twain onkin sanonut: ”Jos ihmisen voisi risteyttää kissan kanssa, jalostaisi se ihmistä, mutta rappeuttaisi kissan.”

”Olen täsmälleen samaa mieltä”, sanoi Gurnau, joka oli torkahtanut syliini ja herännyt alettuani taas naputella uutta tekstiä. ”Tuohan sopii vaikka kirjasi motoksi.”
”Niinkö?”, sanoin kiinnostuneena ja siirsin katseeni tietokoneen näytöltä lemmikkiini. ”Olethan sinä oikea elämäntaidon mestari, kuten kaikki kissat.”
”Tiedän.”
”Mutta mistä tiesit mitä kirjoitin? huomasin sitten kysyä. ”Osaatko lukea ajatuksiakin?”
”Mitäpä kissat eivät osaisi”, Gurnau sanoi arvoituksellisesti, ponkaisi kepeästi työhuoneeni sängylle ja etsiytyi uuteen nautinnolliseen asentoon, johon vain aidot gurut pystyvät.
”Niinpä niin. Sinä näytät todella hallitsevan kissojen rennon, yksinkertaisen ja luonnonmukaisen elämäntavan. Ja juuri sitä saat kirjassani opettaa, arvoisa Guru Gurnau. Sillä rennosti tulkittuna se on sama asia kuin jooga.”
”Ihan sama”, kissa sanoi ja sen kasvoilla väreili tyytyväinen hymy.
”Kissat elävät joogaa todeksi kokemuksen kautta”, sanoin. ”Mutta ne eivät tunne teoriaa.”
”Teoriaa!” Gurnau parahti ja pomppasi istumaan. ”Kamala sana! Kuka tarvitsee typeriä sanoja?”
”Minä ja muut ihmiset”, sanoin. ”Opettelithan itsekin puhumaan, jotta ymmärtäisin sinua.”
”Niin, tavallaan...”
”Ihminen on kadottanut kehossaan olevan viisauden, joka kissoilla on vielä tallella”, selitin. ”Hän asuu tavallaan vain omassa päässään. Hän on haalinut ympärilleen liikaa tietoa ja on kuin eksynyt sanojen sokkeloon.”
”Miksi sitten kirjoitat lisää sanoja?” Gurnau ihmetteli.
”Ne ovat vain väline, kuin tikapuut ulos päästä.”
”Tikapuut?” kissa toisti ensin hieman yllättyneenä ja hyräili sitten itsekseen: ”Aa-Pee-See, kissa kävelee...”
”Höpsyliini”, hymähdin ja rapsutin lemmikkiäni leuan alta.
”No, miten sinä niitä käytät?” Gurnau kysyi ja nuolaisi kättäni.
”Otan esimerkin”, sanoin. ”Jos ihmistä pelkästään komentaa, että ‘rupea rennoksi’, hän jännittyy vain entistä enemmän. Mutta jos häntä lempeästi sanojen avulla opastaa, miten löytää riittävän mukavan asennon, miten osaa vapauttaa jännitykset lihaksista, miten onnistuu heittämään mielestään turhat murheet ja niin edelleen, hän etenee askel askeleelta, kuin sanojen tikapuita pitkin rentouden ja onnellisen olemisen tilaan. Oikein valitut sanat tavallaan taluttavat hänet takaisin kadonneen kokemuksen äärelle. Sen jälkeen niitä ei enää tarvita.”
”Ai?” kissa sanoi epäillen.
”Ihminen tarvitsee aluksi tietoa oivaltaakseen, että olemiselle on muitakin vaihtoehtoja kuin se, mihin hänet nyt on sidottu.”
”Ohhoh, kuulostaa arvoitukselta”, Gurnau sanoi silmiään räpytellen.
”Ehkä”, hymähdin. ”Mutta lopulta ihminen ymmärtää, ettei kaikki perustu pelkkään tietoon.”
”Mistä sen muka tietää?”
”Siitä, ettei hän enää kasaa uutta turhaa tietoa”, sanoin. ”Lisäämisen sijaan hän alkaa vähentää.”
”Onko tuo leikinlaskua?” Gurnau kysyi ja puisteli päätään.
”Se on vähennyslaskua”, naurahdin. ”Kun ihminen luopuu epäolennaisesta tiedosta, hänkin oppii olemaan, kissan tavoin. Niin hän tavallaan löytää oman sisäisen kissansa.”
”Niinkö?”
”Niin. Kissa vain ON. Juuri siksi se on mestari.”
”Ei hassummin sanottu”, Gurnau tunnusti.
”Jooga kertoo samasta asiasta”, sanoin. ”Kaikki on yksinkertaista. Juuri siitä on kyse. Paluusta takaisin yksinkertaisuuteen. Ja sitä sinä voit opettaa.”

- - -

alkuun

Sekavan pään syndrooma
eli hämmentynyt mieli

Tavasin kenties kolmatta kertaa arvostetun joogafilosofin kirjoittamaa tiivistä kuvausta mielen hämmennyksestä ja miten se sysää liikkeelle kärsimystä aiheuttavan kehän, kun havahduin koiran iloiseen haukahdukseen. Sitä säesti hilpeä tassujen töminä.
”Mitä ihmettä, eihän meillä ole koiraa?” sanoin itsekseni ja lähdin ottamaan selvää yllättävän mekkalan syystä.
Ulko-ovi oli selällään ja eteisen lattialla tanssahteli muutama untuva kevyessä ilmavirrassa. Olohuone näytti siltä kuin siellä olisi höyhennetty kokonainen kanala. Syylliset eli Rekku ja Gurnau istahtivat katsomaan minua viattoman näköisinä. Kummankin päästä ja kuonosta sojotti höyheniä. Tuijotin näkyä hetken täysin typertyneenä.
”Voi kauhistuksen kanahäkki...”, sain lopulta henkäistyä.
”Olet hämmentynyt”, Gurnau sanoi ja katsoa napitti minua. ”Onko sinulla vaikeuksia?”
Kissan sanat palauttivat mieleeni hetkeä aikaisemmin lukemani lauseen, jota en ensin ollut tajunnut: ‘Hämmentynyt mieli on syy ihmisen vaikeuksiin.’ Minua alkoi harmittaa.
”TE joudutte pian vaikeuksiin...”, sanoin ensin vihaisena, mutta pyrskähdin sitten nauramaan. ”...sillä teillä on niin paha sulkasato!”
Kahmaisin höyheniä kouraani, heitin ne ilmaan ja yritin saada taas kiinni, kun ne leijuivat hiljaa alas.
”Onko lisää tyynyjä?” hihitin.
”Hyvää hoitoa sekavalle päälle”, Gurnau sanoi ihastuneena, puisteli päätään niin että höyhenet pölisivät ja alkoi äkkiä tuijottaa ovelle. ”Mutta ehkä sinun Rekku on nyt viisainta lähteä. Isäntäsi...”
”Kröhöm, anteeksi vain, jos keskeytän...”, kuului Matin vaivautunut ääni.
”Et suinkaan”, onnistuin sanomaan häkeltymättä, sillä nauru poreili yhä sisuksissani. ”Hoidan vain hämmentynyttä mieltäni.”
”Niinpä näkyy”, hän huokaisi hämmentyneen näköisenä. ”Lähetä Rekku kotiin, kun et enää tarvitse sitä.”

- - -

alkuun

Asetu aurinkoiselle kivelle!
eli eheyden tila

- - -
Oli suloinen kesäpäivä. Gurnau loikoili laiskan näköisenä auringon lämmittämällä pihakivellä. Se oli pysynyt jo pitkään samassa, liikkumattomassa asennossa. Oletin sen nukkuvan. Kun kävelin hieman lähemmäksi, huomasin sen hännänpäässä pienen, edestakaisen liikkeen. Selvästi se tarkkaili jotain. Äkkiä kissan lihakset jännittyivät. Se kohottautui hieman ja ponkaisi niittykukkien sekaan. Pian sen pää nousi päivänkakkaroiden keskeltä, myyrä suussa.
”Gurnau!” huudahdin ihailun ja inhon risteillessä yhtä aikaa mielessäni.
”No?” kissa vastasi, tiputti saaliinsa ja lähti juosta jolkottamaan luokseni.
”Mestarin työtä”, sanoin.
”Mitäpä tuosta, pikku juttu”, kissa sanoi ja tervehti pukkaamalla päätään jalkaani.
”Miten sinä oikein teet sen?”
”Ai minkä?” Gurnau kysyi.
”Nappaat myyrän, ihan tuosta vaan”, sanoin. ”Mitä teet?”
”Enpä juuri mitään. Minä vain lepään. Ja pian myyrä on käpälissäni.”
”Sittenhän siinä tapahtuu sama kuin joogassa.”
”Jaa, metsästätkö sinäkin silloin myyriä?”
”Höperö!” sanoin nauraen ja nostin kissan syliin. ”Tarkoitan eheyden tilaa, joka syntyy itsestään kun mieli rauhoittuu.”
”Mutta miten se myyrä siihen liittyy?” Gurnau ihmetteli ja seurasi syrjäsilmin yli viuhahtelevia pääskysiä.
”Samalla myös aistit asettuvat lepoon. Ne ovat silti valppaat ja suorastaan terävöityvät. Juuri siksi saat niin helposti kiinni saaliisi. Mikään turha ei enää häiritse. On vain olennainen.”
”Niin, mutta pitääkö selvä asia sotkea selittämällä?”
”Ei se ole ihmisille selvä”, sanoin. ”Kun mieli tyyntyy, asettuvat aistit valppaina lepoon ja eheyden tila ilmenee spontaanisti. Noilla sanoilla sama asia on kirjoitettu sutraankin.”
”Mikä ihmeen suttura?” kissa tuhahti. ”En minä tarvitse mitään sutturaa seuraksi. Metsästyksestä ei tule mitään, jos se sählää vieressä.”
”Sutra”, huomautin hieman närkästyneenä. ”Se tarkoittaa mietelmää tai ajatelmaa. Patanjali-niminen kaveri kokosi jo parituhatta vuotta sitten joogan perimätiedon...”
”Patajalka ja suttura!” Gurnau voihkaisi. ”Mattiko se on taas pääsi sekoittanut? Kuuntelisit enemmän minua!”
”Mutta ikivanha joogan opetus sanoo...” yritin.
”Kissojen ikivanha viisaus sanoo, että asetu aurinkoiselle kivelle. Kaikki muu tapahtuu itsestään. Tarvitsee vain olla.”
”Se ON sama asia”, sanoin. ”Mutta ihmiset joutuvat valitettavasti harjoittelemaan pelkkää olemistakin. Monelle meistä juuri se on kaikkein vaikeinta. Muistatkos kun puhuin niistä sanojen tikapuista, joita ihminen tarvitsee päästäkseen pois päästään?”
”Ai, se aa-pee-see...”, Gurnau sanoi.
”Se juuri. Kissa vain kevyesti loikkaa aurinkoiselle kivelleen ja on saman tien olemisen tilassa. Ihmisparka tarvitsee samalla matkalla himpun verran tietoakin. Siksi myös Matin tai muiden jooganopettajien opit ovat tarpeen.”

Jooga on yksinkertaisesti kykyä olla, ihan vain olla tässä ja nyt. Se on vakaata läsnäoloa nykyhetkessä. Mutta useimmille matka tähän hetkeen, lähimmäksi itseä, on yllättävän pitkä. Siksi muutamat hyvät neuvot voivat lyhentää sitä. Tiedon tikapuut ovat silloin näppärä apuväline. Mutta eivät sen enempää, sillä liiat sanat sekoittavat päätä vain entistä enemmän.
Vasta kun mieli tyyntyy kuin lammen pinta, se voi heijastaa oikein todellisuutta. Silloin se näkee selkeästi kaiken tarpeellisen, aivan kuten Gurnau myyränsä. Juuri sitä on eheyden eli joogan tila. Se on kokemus, jonka voi saada oman harjoituksen kautta. Kehon harjoitus rauhoittaa vähitellen mielen levottoman liikkeen. Hämmennyksen ja hajaannuksen tila muuttuu tasapainon, sisäisen hiljaisuuden ja eheyden tilaksi. Joku on ilmaissut asian kauniisti ja yksinkertaisesti: mieli palaa kotiin. Toisin sanoen ihminen tavoittaa aurinkoisella kivellä loikovan kissan lailla olemisen tilan. Silloin löytää yhteyden omaan syvimpään olemukseensa, kaiken olennaisen tiedostavaan sisäiseen keskukseensa. Samalla rakentuu aito ja läsnä oleva yhteys muuhunkin ympärillä. Sillä jooga tarkoittaa yhteyttä.

- - -

alkuun

Kissa tikkana
eli tarkkaavaisuus

”Tikkana, tikkana, kissa on nyt tikkana...”, Gurnau rallatteli ja antoi kyytiä pienille pingispalloille pitkin lattiaa.
Vähitellen se innostui pelistään yhä enemmän. Matot menivät iloisesti rullalle, kun se syöksähteli sinne tänne. Hetkittäin näytti siltä kuin huushollissa olisi ollut ainakin viisi kissaa yhden sijaan. Lopulta muutama koriste-esine tipahti alas hyllyltä ja räiskähti rikki lattiaan.
”Hei, nyt riittää!” komensin. ”Täällähän on meno kuin hullujenhuoneessa.”
”Mikä se on?” Gurnau kysyi hämmästyneen näköisenä ja pysähtyi suu auki ja silmiä siristellen tiiraamaan minua kuin vähäjärkinen eläin.
”Älä pelleile tai joudut sinne itse. Se on pyöreä huone, johon suljetaan kaikki älyttömästi käyttäytyvät tyypit.”
”Jaa”, kissa sanoi ja näytti tuumivan hetken kunnes sen naamalle levisi ovela virnistys. ”Sittenhän sinne saisi sulkea lähes kaikki ihmiset.”
”Miten niin?”
”No, olette te aika älyttömästi käyttäytyviä tyyppejä. Myönnä pois!”
”Siltähän tuo kieltämättä joskus näyttää, kun maailman menoa katselee”, huokaisin. ”Maapallo on kuin yksi suuri, nurinpäin käännetty hullujenhuone, jossa koko porukka on avohoidossa. Eikä kukaan näytä äkkiseltään olevan selvillä siitä, mitä oikeastaan on tekemässä.”
”Täsmälleen”, Gurnau sanoi.
”Minulla on ehdotus”, sanoin.
”No?”
”Mennään rannalle ja kuunnellaan vastapainoksi hiljaisuutta.”
”Mennään vaan.”
Gurnau kökötti koko matkan hartioillani, kuten sillä oli tapana. Se tuntui nauttivan askelteni rauhallisesta rytmistä. Liekö tähystellyt lintuja ohi keinuvista koivuista tai kuulostellut salaperäisiä rasahduksia pensaista. Perillä istuimme laiturille. Ilma oli leuto. Vähäinen poutapilven hattara peilautui tyynestä järvestä. Vain satunnainen tuulenvire piirsi sen pintaan hennon ja saman tien hiipuvan merkin. Kissa tassutteli verkalleen laiturin päähän ja asettui siihen. Sen olemus sulautui osaksi liikkumatonta maisemaa aivan kuin se olisi ollut pieni, vakaa saari. Annoin katseeni liukua veteen. Se oli niin puhdasta ja kirkasta, että pohjan kirjavat kivet saattoi selvästi nähdä. Ohikiitävän hetken tunsin mieleni olevan kuin tuo vesi, yhtä tyyni ja kirkas. Kaikki oli selkeää.
”Tervetuloa”, kuulin Gurnaun sanovan ja hätkähdin.
Katsoin kissaa, mutta se lepäsi yhä liikkumattomana paikoillaan.
”Gurnau, sanoitko sinä äsken jotain?” kysyin hiljaa.
Kissa käänsi päänsä ja hymyili. Se sanoi:
”Taisit piipahtaa sisäisen kissasi luona.”

alkuun