“Rakas lukija, pitelet kädessäsi todistuskappaletta siitä, etten osaa elää.
Etten ole vielä löytänyt lopullista totuutta. Ihminen, joka osaa elää,
joka on löytänyt totuuden, ei tunne tarvetta kirjoittaa siitä.”
- Kai Nieminen

Heli Ilaskari on pakinoinut eri lehtiin yli kaksi vuosikymmentä. Länsi-Uusimaa-lehdessä pakina on ilmestynyt joka torstai vuodesta 2001 lähtien.

Helin pakinoista kuultaa läpi myös Aurin ääni. Hän kirjoittaa yleensä oman arjen sattumuksista ja peilaa niiden kautta yleisempiä asioita, aina paikallisista pikku-uutisista valtakunnan kummallisuuksiin ja maailmanlaajuisiin ilmastokysymyksiin asti.

Pakinoita myös tilauksesta:
auriart.heli(at)gmail.com. 95,00 € alkaen.

Klikkaa alta maistiaisia eläinaiheisista pakinoista:

Elämä on tässä
Kissankarvajogurtti
Etelän eläimiä
Kysy Krisseltä
Kanarialintu karkuteillä

alkuun

Istuin lukemassa Länskäriä pöydän ääressä, kun puoliso ja Okko-kissa pelmahtivat sisälle pihalta. Katti loikkasi keskelle lehteä.

– Se on moro! kissa tervehti iloisesti ja pukkasi kuonollaan nenääni.

– Hei, älä viitsi! Yritän lukea lehteä, motkotin.

– Ei mitään tapoja, mirri puuskahti ja tassutteli kierroksen keskellä aukeamaa. – Mutta omapa on asiasi, ellet halua tervehtiä.

– Itselläsi ei ole tapoja, huokasin. – Katso nyt, lehti tuli ihan kuraiseksi.

– Vai ei ole muka tapoja. Minähän nimenomaan pyyhin tassuni.

– Niin, mutta päivän uutisiin!

– Pöh, nehän on jo vanhoja juttuja, katti tuhahti.

– Eikä ole. Tämäkin Kuusamon maanjäristys oli viime torstaina.

– Justjoo, VIIME torstaina. Mutta elämä on tässä ja tänään, kissa sanoi ja rojahti lokoisaan asentoon lehteni päälle.

Katselin kattia hetken myrtyneenä. Se makasi juuri sen uutisen päällä, josta olin suunnitellut ottavani aiheen tähän pakinaani.

Mutta pian lemmikin rento olemus sai minutkin rentoutumaan. Aloin hiljaa silitellä sitä.

– Kun nyt kerran haluat maata rojottaa juuri siinä aiheeni päällä, niin sanopa sitten mistä kirjoitan, kysyin.

– Minusta, kissa vastasi.

– Mitä minä sinusta kirjoitan?

– Että olen tässä.

– Ai, siitäkö että makaat keskellä Länskäriä? Höh, ketä se muka kiinnostaa?

– Yhdentekevää, katti sanoi ja haukotteli niin, että naama näytti nyrjähtävän.

– Sitä paitsi, tuo sinun loikoilusikin on jo vanha juttu, kun tämä pakina torstaina ilmestyy.

– Nokkela huomio, mirri virnisti ja haukotteli entistä leveämmin.

Kun olin aikani silitellyt kissaa, teki omakin mieleni loikoilemaan. Ehkä pakinan aihe tulisi minun luokseni, kun en enää väenvängällä yrittäisi sitä etsiä.

Tuskin ehdin pötkähtää pitkälleni, kun puhelin soi.

– Jaaha, taisi heti tärpätä, naurahdin ja kömmin vastaamaan.

– Viestintävirastosta päivää, meidän tietojemme mukaan osoitteessanne ei ole tv-lupaa, sanoi kalseanvirallinen ääni ja jatkoi syyttävään sävyyn: – Miksi?

– Koska meillä ei ole televisiota, vastasin ja tunsin kiukun alkavan kiehua sisuksissani.

– Mutta onko teillä mahdollisuus ottaa vastaan suoraa tv-lähetystä?

– EI OLE! tiuskaisin.

Puhelu päättyi onneksi siihen, eikä soittaja kuullut melskaamistani: – Johan nyt on h...tti, eikö tässä maassa saa enää elää ilman televisiota! Rahaa riittää viattomien ihmisten jahtaamiseen, muttei palvelun parantamiseen. Vain hullu maksaisi sellaisen toosan tuijottamisesta, josta ei näkisi juuri muuta kuin oman peilikuvansa.

– Mitä sinä sähiset? ihmetteli kissa, joka oli jo ehtinyt loikoilemaan parahiksi lämmittämälleni sohvalle.

– Puran heti pois kiukkuni, jotta voin rauhassa aloittaa sen pakinan. Etkös sinä äsken sanonut, että elämä on tässä.

– Hyvä, alat oppia, katti myhäili ja käänsi kylkeä.

(Julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 24.1.2008.)

alkuun

Tänään aloitin aamuni kissankarvapuurolla.

Vaihtelun vuoksi syön välillä myös kissankarvajogurttia tai kissankarvaviiliä. Haukkaan lisäksi leipää, joka on voideltu kissankarvamargariinilla. Päälle hörppään kissankarvateetä.

Nämä äkkiseltään ehkä omituiselta kuulostavat sapuskat ovat omien kissojeni kehittelemiä – mitä ei lie vaikeaa arvata. Mirrit näet tarjoavat auliisti asiantuntija-apuaan kaikessa mahdollisessa, kuten keittiöpuuhissa.

Kaiken ne tekevät ihailtavan helposti. Esimerkiksi edellä mainitut pöperöt syntyvät siten, että aamulla katti vain ketterästi loikkaa lattialta ikkunalaudalle tai pöydänkulmalta jääkaapin päälle. Ja heti satelee hentoinen karvahuntu esillä olevan muonan päälle.

Mikään ei estä mirrejä osallistumasta elintarvikkeiden tuotekehittelyyn. Vaikka ahkerasti harjaan irtokarvoja niiden turkista, ei huushollimme ilmatila silti haivenista hälvene. Ruoka kuin ruoka muuttuu jo niiden pelkästä läsnäolosta karvapeitteiseksi eli funktionaaliseksi elintarvikkeeksi.

Niin, olen nimennyt nuo kahden pehmeänpörröisen perheenjäsenemme kehittelemät elintarvikkeet funktionaalisiksi.

Funktionaalinenhan tarkoittaa suoraan käännettynä toiminnallista. Ja toimimaan ne todella panevat, ainakin siinä mielessä, että syödessään saa ylimääräistä ja terveellistä liikuntaa, kun nyppii samalla karvoja suustaan.

Funktionaalisen elintarvikkeen tunnetumpi käännös taitaa tosin olla terveysvaikutteinen elintarvike.

Mutta eivätkös mahaankin päätyvät karvat ole terveysvaikutteisia? Onhan niissä varmaan monenlaisia hivenaineita. Ja toisaalta kissankarvamargariini auttaa painonhallinnassa. Tuleehan liika rasva herkästi kaapaistua pois leivältä.

Vikkelä kotieläin edistää muullakin tavoin terveyttä.

Otetaanpa esimerkiksi huushollin väliovet. Meidän mielestämme ne ovat tarpeen talvella, jotta riittävä lämpö pysyisi halutuissa paikoissa. Kissan käsityksen mukaan ne on puolestaan keksitty pelkästään sen kiusaksi. Omasta mielestään katit ovat aina väärällä puolen ovea ja ilmaisevat sen tavalla, joka ei jätä varaa tulkinnalle.

Mirrit tekevät kuitenkin isäntäväelle hyvän palveluksen, sillä niiden ovimikkona toimiminen on samalla erinomaista liikuntaa. Esimerkiksi tätä pakinaa kirjoittaessani olen ehtinyt pompata tuoliltani tämän tästä, sillä Oona-kissa ei osaa päättää viihtyäkö isossa ja viileässä eteisaulassa vaiko lämpimässä työhuoneessani.

Myös käteni ovat saaneet verryttelyä, kun olen nostellut kissaneitiä välillä pois näppikseltä, pelastanut kertaalleen ennakkoverojen maksulapun sen hampaista ja pyyhkinyt hetki sitten näkyvyyttä haittaavan karvakerroksen näytöltä.

On muuten ihan oikeasti olemassa laajaa tieteellistä näyttöä siitä, että lemmikkien omistajat ovat keskimäärin muita terveempiä ja voivat paremmin.

Lemmikkien kanssa oleilu alentaa verenpainetta, parantaa veren rasva-arvoja, vähentää pikkuvaivoja, suojaa stressin vaikutuksilta, kohentaa mielenterveyttä ja auttaa toipumaan vakavistakin sairauksista.

Tarjoankin eduskuntavaaliehdokkaille ilmaisen vaalilauseen: ”Karvakuonot kunniaan!”

Tassuterapeutin – ja allergisille vaikka akvaarion – hankintaa jokaiselle kansalaiselle tulisi tukea. Kansanterveys kohenisi kohisten, ikääntyvän väestön terveydenhoitokulut kääntyisivät nousun sijasta laskuun ja yhteiskunnan varat säästyisivät.

(Julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 22.2.2007.)

alkuun

Täällä etelässä eläinmaailma tunkeutuu monin tavoin myös sisätiloihin.

Yksi sympaattisimmista otuksista on pieni liskomme ”Gekkonen”, josta olen jo aiemminkin kertonut. Koska muutama lukija on kysellyt myös hänen kuulumisiaan ja lähetellyt jopa terveisiä, voin kertoa, että hän voi oikein hyvin. Aina iltaisin hän ilmestyy tarkkailemaan mitä ruokalistalla on tarjolla.

Gekkonen pistelee poskeensa kaikenkarvaiset ötökät, joita en mielelläni saman katon alle majoita. Vain noin neljän sentin mittaisiin mustiin lieroihin hän ei kajoa. Joko ne maistuvat hänen mielestään pahalta tai sitten hän vain kohteliaasti jättää ne minulle.

Nuo madot, tai tarkemmin sanottuna tuhatjalkaiset, ryömivät yhtenään ylös pitkin talon ulkoseiniä ja tunkevat sisään ikkunoiden ja oven raoista sekä pömpelin eli pation tuuletusritilöiden väleistä. Illalla nuo kaikki ryömäläiset näyttävät tietenkin suunnistavan kohti petiäni. Niinpä normaaliin iltaohjelmaani kuuluu lieronmetsästys, yäk.

Elin pitkään hyvässä uskossa, ettei huushollissani sentään ole näillä main niin yleisiä torakoita. Ihmettelin sitä ääneen puolisollekin, joka parhaillaan oli polvistuneena pesukoneen ääreen ja tutki taskulamppu kourassaan syytä lattialle lirittävään veteen.

– Jaa, hän sanoi hajamielisesti ja käänsi lampun valokiilan hämärään nurkkaan. – Ainakin äsken tuolla vilahti yksi.

Niin komensin Raidin töihin, ensimmäisen kerran. Esiin mönki puolipökertynyt, noin tulitikkulaatikon kokoinen roturussakka. Ja karskina miehenä puoliso hoiti homman loppuun, mekaanisin keinoin.

Eräänä päivänä pömpelin seinällä kökötti ilmielävä punkki. En keksinyt sen ilmestymiselle muuta selitystä kuin että se oli tullut salamatkustajana sisälle jommankumman kyydissä.

Seuraavalla lenkilläni pysähdyin vähän väliä syynäämään lahkeitani ja takinhelmuksiani. Mukaan lähtenyt puoliso tosin väitti puuhani näyttävän niin omituiselta, että näytteli vastaantulijoille olevansa eri seuraa. Mutta sain kuin sainkin napattua kiinni peräti viisi veitikkaa, jotka jo toiveikkaina kiipesivät pitkin kamppeitani. Ja kun kurkistin tarkemmin polunvarren heinätuppaita, näkyi punkkeja väijyvän otollista ohikulkijaa monen korren nokassa.

Puoliso epäili aluksi myös lajintuntemustani, mutta muutti mielensä, kun löysi kissakaverimmekin turkista yhden jo itsensä pulleaksi imeneen punkin. Ehkä niitä on runsaiden sateiden vuoksi nyt poikkeuksellisen paljon. Levittävätkö ne täällä borrelioosia tai muita tauteja, en tiedä. Patikoinnista pitävälle punkkipihdit olisivat kaikesta huolimatta hyvä varuste.

Viime yönä, kuten monena aikaisempanakin, meitä valvotti koirien hysteerinen haukku. Kollien keväinen joikaaminen on kuin linnunliverrystä verrattuna niiden läpitunkevaan louskutukseen.

Kaikesta huolimatta minun käy sääliksi noita kymmeniä karvakuonoja, jotka on kytketty korkeintaan metrin mittaiseen naruun tai tungettu ahtaaseen häkkiin. Vapaaksi ne pääsevät vain kerran vuodessa metsästysaikana, kun niiden isännät miehekkäästi jahtaavat pupuja ja puluja.

Äskettäin yksi vuokraisäntämme metsästyskoirista pääsi irti. Se pani tietysti ranttaliksi puutarhassa, jossa asustaa myös monenmoisia siivekkäitä ankoista kanoihin, kukkoihin ja kalkkunoihin. Niistä vain viimeksi mainituilla on niin tulinen temperamentti, ettei sitä kestä ärhäkkä koirakaan.

Aamulla kanat kököttivät kauhuissaan appelsiinipuiden latvoissa. Kaksi ankkaa oli karannut aidanraosta. Ne löytyivät myöhemmin paikallisesta baarista, jonne ne olivat taapertaneet anomaan turvapaikkaa. Tai kenties ottamaan jotain hermoja rauhoittavaa.

(Kirjoitettu Gran Canarialla ja julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 9.2.2006.)

alkuun

– Kuinka kirahvi pannaan jääkaappiin? kysyin karvaiselta lenkkikaveriltani Krisseltä, joka tunnetun kaimansa tavoin on ihastuttava blondi.

– Avaa ovi ja tunge se sisään, koira vastasi.

– Vastaus on oikein, ihmettelin. – Kuinka kummassa osasit? Minä nimittäin vastasin väärin, kun minulta kysyttiin.

– Ajattelet liian monimutkaisesti.

– Voi olla. Mutta sanopa sitten, miten sinne pannaan elefantti.

– No, tunge se sisään, koira huokaisi kyllästyneenä.

– Hahaa, ei onnistu! Kirahvi pitää ensin ottaa pois. Nyt sinä ajattelit liian yksinkertaisesti. En sittenkään ole yhtä tyhmä kuin sinä.

– Höh, Krisse tuhahti. – Itse olet tyhmä, kun tunget eläimiä jääkaappiin.

– Tämä on vain leikkimielinen testi, puolustelin. – Seuraava kysymys koskee eläinten kansainvälistä kokousta.

– Hohhoijaa! hauva haukotteli.

– Jos kaikki eläimet osallistuvat siihen, paitsi yksi, kuka puuttuu joukosta?

– Minä, koira ehdotti.

– Ei, se on elefantti. Mehän panimme sen hetki sitten jääkaappiin.

– Sinä panit.

– No, miten pääsisit joen yli, joka on yleensä täynnä krokotiileja?

– Ei kiinnosta, Krisse urahti ja keskittyi johonkin mielenkiintoisempaan kysymykseen tienposkessa.

– Voit rauhassa uida yli, sillä kaikki krokotiilithän ovat kokouksessa, nauroin.

– Mutta mitäs sanot siihen, että iso osa eläimistä ja kasveista on katoamassa? kysyin hetkeä myöhemmin.

– Taasko joku jääkaappijuttu? Krisse puuskahti.

– Päinvastoin, huokaisin. – Ilmaston lämpeneminen uhkaa jopa neljäsosaa maapallon elämästä. Suurin syy ovat liikenne ja teollisuus. Siitä kerrottiin äsken lehdessä. Ajatteles, että pian ruokakaan ei riitä kaikille.

– Huh-huh, hauva henkäisi. – Paras lähteä heti syömään.

– Ei se vielä lopu, hymähdin ja taputin koiran pulskaa kylkeä. – Se on ennuste vuodelle 2050. Ja me molemmat taidamme silloin jo olla taivaallisten lihapatojen ääressä.

– Nami, kuulostaa hyvältä.

– Koko juttu ei kuulosta lainkaan hyvältä. Sitä paitsi te lemmikit popsitte kuulemma sapuskaa semmoisia määriä, että samalla rahalla voisi poistaa kaikkien maailman ihmisten nälän ja aliravitsemuksen.

– Minulla on nälkä, Krisse huomautti.

– Niin-niin, eiväthän nämä maailman ongelmat eläinten vika ole. Ihmiset itse kuluttavat liikaa ja kauhistelevat asiaa tekemättä sille kuitenkaan mitään.

– Herkkuja on siis luvassa! koira ilahtui ja heilutti häntäänsä.

– Rajansa se on silti sinunkin herkuillasi, nauroin.

Siinä kotiinpäin kävellessä tuumin vielä maailman tilaa käsittelevää raporttia. Tuntui uskomattomalla, että pelkällä hajuvesien ostosummalla saisi kaikille puhtaan juomaveden ja päälle vielä yleismaailmallisen lukutaidon.

Olemme me ihmiset outo laji!

(Julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 26.2.2004.)

alkuun

Harvoin kuulee tarinaa, jossa on onnellinen loppu. Kun sellainen äsken osui korviini, haluan kertoa sen teillekin.

Elettiin aikaa yli kymmenen vuotta sitten Karjalohjan Nummijärvellä. Äiti, isä ja lapset, kaksi pikkuneitiä, olivat lähdössä kesäkodista lomamatkalle etelään. Koko perheen rakastama lemmikki, suloinen kanarialintu Plättä, sai kuitenkin jäädä kotiin. Mikäpä sen olisi ollessa, kun naapurissa asuva mummu sitä sillä aikaa hellästi hoivaisi.

Mutta Plättä itse oli päättänyt toisin. Kesken perheen lähtökiireiden se onnistui livahtamaan ulos häkistään ja pujahti omalle lomalennolleen.

Hätä oli hirmuinen, kun Plättää etsittiin aina viimeiseen hetkeen asti. Sitä ei löytynyt. Tytöt kieltäytyivät ensin lähtemästä matkalle. Puoliväkisin heidät saatiin kuitenkin taivuteltua mukaan. Ehkä äiti onnistui kuulostamaan riittävän vakuuttavalta, kun hän arveli mummun kyllä löytävän linnun loman aikana.

Matkalta piti tietenkin soittaa mummulle ja tiedustella toiveikkaana tilannetta. Mummu suostui vain sanomaan salaperäisesti, että kun tulette takaisin, niin teitä odottaa yllätys.

Kesäkotiin palatessa ei riemulla ollut rajoja. Siellä odotti Plättä hyvin viattoman näköisenä, omalta lomareissultaan jo kotiutuneena. Perheen äiti tosin ihmetteli, miten ihmeessä mummu olikin onnistunut löytämään niin samanlaisen linnun tilalle. Sillä oli jopa läiskä päässä ihan samassa kohdassa kuin Plätällä.

”Vai voisiko se sittenkin olla...?” äiti epäröi ja kuin ohimennen lausui kokeeksi linnun nimen. ”PIIP!?” vastasi Plättä kirkkaalla linnunäänellään. Nyt sai mummu kertoa tositarinan sen löytymisestä.

Hennoilla siivillään pikku tipunen oli lentänyt ainakin reilut kolme kilometriä linnuntietä Puujärven rannalla sijaitsevaan Heponiemeen. Siellä se oli suunnistanut suoraan ruokasaliin avoimista pariovista. Liekö ollut pöytä juuri katettu lomalaisille?

Paikalla oli sattumoisin rouva, jolle kanarialinnut olivat tuttuja. Tottuneesti hän pyydysti karkulaisen ja kiikutti tämän parempaan talteen huoneeseensa. Hän arvasi, että joku kaipasi tätä kovasti.

Rouva kiiruhti lähimmälle kaupalle. Hän oli juuri kiinnittämässä sen ilmoitustaululle lappua ”löytynyt kanarialintu”, kun huomasi vieressään mummun ”kadonnut kanarialintu” -lappunsa kanssa.

Niin Plätän, kuten muunkin perheen, lomamatka päättyi onnellisesti. Tarina saa kuitenkin ihmettelemään, onko elämässä kaikki sittenkään pelkkää sattumaa.

(Julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 15.8.2002.)

cv kirjallisuus

alkuun